Runoilijan pohjoinen sielunmaisema (Niilo Rauhalan puheenvuoro pleenumissa 26.8.2010)

Identiteetin rakentuminen

Identiteettini juuret ovat niissä nuoruuden runoissa, joita kirjoittelin koulupoikana ja joissa etsin kieltä ja runon muotoa. 50-luvulla modernin lyriikan kieli murtautui runouteen mutta ei vielä yltänyt Lappiin asti eikä kouluni kirjastoon. Siellä ei tunnettu vielä esim. Eeva- Liisa Mannerin lyriikkaa. Mutta olihan klassikoita, kuten Kailas, Sarkia, Hellaakoski ym. Tutustuin moderniin lyriikkaan vähitellen vasta 60-luvulla opiskeluaikana ja sen jälkeen. 

Miksi aloin kirjoittaa runoja?   Minun lapsuuteni ja nuoruuteni oli kotikeskeistä, koulukeskeistä ja työkeskeistä, harrastuksia oli vähän. Nuoruuden heräävät elämäntunnot saivat vaatimattomia tulkintoja koulupojan runoissa. Yhteys luontoon oli tärkeä. Myös kodin kristillisyys ja usko eli jo silloin runoissani. Sitkeässä työssä karaistunut äitini oli sielultaan lyyrinen, ja hänen lauluissaan oli jotakin hyvin heleää ja herkkää. Hänen valoisuuttaan ja elämänuskoaan on säteillyt myös lyriikkaani. Isäni oli vähäeleinen, ahkera työmies ja pientilan omistaja, elämän tarkkailija ja hienon satiirin taitaja.

Maailma elää tuhonsa varjossa. / Minä hiihdän kotiin talvi-iltana, olen lapsi. / Ympärillä on hiljainen metsä. / Kotona äiti laulaa Siionin laulun ennen kuin tulee yö. / Päivällä oksilla valoa. Ei puhuta paljon.

Olen sota-ajan lapsi ja elänyt sota-ajan jälkeistä niukkaa aikaa. Se pursusi kuitenkin raskaan työn täyteyttä. Opin kokemaan työnteon merkityksen ja itsekin kouluvuosien varrella tein kaikenlaisia töitä, metsätöistä lähtien. Tämä on rakentanut jonkinlaista sitkeyttä ja kestävyyttä ja luottamusta siihen, että elämässä voi selviytyä eteenpäin. Ehkä tässä on taustaa myös kirjailijan identiteetilleni: ei pidä lannistua, on yritettävä löytää oma tie, on kestettävä myös kirjailijana, on pidettävä kiinni siitä, minkä tuntee omakseen. 

Otavan kirjailijaksi

Olin jo päälle kolmenkymmenen, kun julkaisin ensimmäisen kokoelmani. Sitä ennen olin vähitellen omaksunut modernin runokielen ilmaisun. Mutta kynnys löytää kustantaja oli korkea. Kuka ottaisi vastaan tuntemattoman, pohjoisen ihmisen runoja? Ystäväni Antti Hyry luki runojani, kommentoi niitä, antoi neuvoja ja lupasi näyttää niitä Otavalle. Otavassa vaikutti siihen aikaan kaksi vahvaa miestä: Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. Kynnys oli korkea. Haavikko pyysi minua kirjoittamaan lisää ja niin tein. Anhava muokkasi vielä runojani, ja niin syntyi ensimmäinen kokoelma 1967.  Tuomas Anhava luki monet myöhemmätkin käsikirjoitukseni, antoi niistä palautetta ja kritiikkiä. Hän opetti minua löytämään oman kieleni. Hän oli minun ateljeekriitikkoni. Antti Hyry lohdutti minua, että se, joka kestää Anhavan kritiikin, selviytyy. Ja näin minä selviydyin, minusta tuli Otavan runoilija, ja Anhavasta tuli runojeni hyvä ystävä. Tämä vahvisti omaa pohjoista identiteettiäni.

Työssäni olen ollut lähellä pohjoisia ihmisiä, kuunnellut heidän elämäänsä, osallistunut heidän iloihinsa ja suruihinsa. Olen istunut monesti aivan hiljaa inhimillisen kärsimyksen äärellä. Tästä kaikesta runo on saanut oman osansa ja säilyttänyt samalla oman laatunsa ja kielensä. Elämä monin tavoin ruokkii runoa. Lyriikkaani ei pidä tarkastella pääsääntöisesti uskonnollisena, vaikka sen kirjoittajan elämänkatsomus on kristillinen. Runot tulkitsevat koko elämää, niissä on näköaloja myös tähän aikaan, niissä on globaalisia ulottuvuuksia, runoissa on inhimillistä läheisyyttä ja myötäelämistä.  Olen kirjoittanut: ”Hiljaisesta nöyryydestä / on lähdettävä liikkeelle / etsimään polkua aamun valossa, / herättävä kimalaisen ääneen / seuraamaan sen lentoa niityn yli / kädet auringon sormilla. / On taitettava pala ruohoa, / pidettävä sen tuoksu kasvoilla. / On mentävä lapsen leikkien äärelle / ja aloitettava hidas kasvu, / unohdettava kaikki meret, / kauaksi ryöppyävät.”

Ja vaikka pohjoisen runot puhuvat usein hiljaisella ja sisäistyneellä tavalla, juuri tässä on myös niiden voimansa.

Hyvät ystävät.

”Astun sisälle sanan ikuisuuteen. / Se on ainoa kieli, jonka osaan.”

Lappi on ”kairojen kultamaa”, lauletaan. Lapin karusta maaperästä kaivetaan kultaa, mutta tämä maa on myös runojen, laulujen, kertomusten ja tarinoiden maa. Sen vahva ja väkevä hengellinen perinne vaikuttaa yhä elävänä ja ruokkii myös lyriikkaa.  Pohjoinen kaikkineen on antelias lyriikalle ja runoilijoiden sielunmaisemalle. Pohjoinen runoilija ei elä täällä sivullisena vaan samastuu siihen, mitä näkee ja kokee. Hänen mielensä vaeltaa täällä, ja hän käy läpi muistojaan ja näkee tämän päivän pohjoisen äidinkasvot.  Hän tuntee syvää yhteyttä siihen kamaraan, joka kantaa häntä.

Anna runoni puhua: ”Punertava suo alkaa siitä, mihin polku päättyy. Ripustan repun matalan hongan oksaan, kukaan ei tiedä, minne olen mennyt. Suo yhtyy suurempaan, jonka yli en ole ennen kulkenut. Vaaleat heinät kiertävät pieniä lammikoita ja lähtevät kiertämään omaa hiljaisuuttani, sitä loputonta, jonka ovi täällä jossakin lasketaan eteeni.”

Lyriikkani kasvualusta on siis pohjoinen maisema, ihan konkreettinen. Vaikka se vaikuttaa monesti karulta ja sen pitkässä muistissa on varsinkin Lapin ihmisten vaikeita vuosia sodanjälkeisenä aikana, se on silmissäni lyyrinen maisema. Lapsuuden ja nuoruuden elin Kittilän Lapissa, ja useat vuosikymmenet asuin Kemissä pohjoisen meren, Perämeren tuntumassa.  Nämä maisemat ovat lyriikkani sielunmaisemia vaihtelevasti ja kiinteästi.

Synnyinseutuni pohjoinen maisema

Sielussani elää se ensiksikin se pohjoinen maisema, mikä liittyy synnyinseutuni Kittilän Lappiin. Tästä maisemasta ja sen luonnosta muodostuu lyriikkani ikkunoita, tunnelmia ja tulkintaa siitä, mitä elämä on ja mihin muotoon se runossa pukeutuu. Lapin maisemassa on avaruutta, korkeutta, yöttömän suven kirkkautta ja talven hyytävän pakkasen kireyttä, kuun ja revontulten valaisemaa yön hankea, metsän mystistä hiljaisuutta. Siinä on heleää kevättä ja väreissään hehkuva syysruskaa, suostumista pimeän syliin ja kurottautumista valoa kohti. Siinä on taistelua olemassaolosta, syntymistä ja kuolemaa, iloa ja toivoa, murhetta ja kärsimystä. Siinä on lumen kuormaa oksilla ja työn kuormaa harteilla. Kaikesta tätä lyriikkani kutoo omat elämänlaulunsa.

Lyriikkaan piirtyvät soiden hiljainen kauneus, metsät, järvet ja virrat ja tunturin jyhkeät hartiat. Kaikki tämä pukeutuu omiin väreihinsä, pohjoinen maisema puhuu omalla äänellään keskustellen kanssani siitä, mitä on olla ihminen täällä ja miten elämä vertautuu siihen, mitä näen. Eräs lyriikkani perusmaisema on suo, jonka yksinkertainen kauneus houkuttelee joka kesä minut mättäilleen: hillankukat, valkoinen niittyvilla, harvalukuiset puut ja linnut, sammalen tuoksu, pilvet ja tuuli. On hiljainen hetki ajatuksille ja katseelle. Kurkien terävä huuto repäisee halki elämän ja kuoleman ajat. Tämä maisema tuo mieleen toisen Lapin runoilijan V. E. Törmäsen sanoittaman tunturilaulun. Hän laulaa suosta, jonka syvyydessä on kätkössä malmia, kenties vaikka kultaa. Suohon vertautuvat hänen oman sisimpänsä tunnot runoilijana. Hän tunnustaa riipaisevasti, että hänen rintansa on kuin jäinen jänkä, suo. Vain joskus vaivan vuoksi kuuluu suon pohjamalmin sointu. Tässä on jotain yleisinhimillistä: vaivan alta puristuu kirkkain laulumme. Pohjoiset kuvat antavat monia merkityksiä lyriikalle. Sielunmaisemassa on herkkyyttä ja lujuutta, ja vaikka lyriikka puhuu monesti hiljaisella äänellä, juuri tässä on myös sen voima.

Pohjoisen maisema suojelee elämän vaatimatonta, heleää sointia ja niittyjen vehreää, nöyrää kasvua ja suostuu myös hiljaiseen alakuloon. Ihan kuin ihmisen mieli. Tunturin laella näen sinisen valon, sieltä katsoen erämaan viiva on kaukana, rajat häipyvät jonnekin. Puro virtaa omaa reittiään, vaivaiskoivu hipaisee solisevaa vettä. Minun uskoni elää tämän kirkkauden keskellä, mutta vielä en näe kaikkea, jotakin vielä suurempaa on näkymättömissä. Alhaalla kiemurtelee kapea joki matalan niityn halki. Sen vehreys on kaunis ja tyytyväinen vaatimattomuudessaan, niin kuin elämä voi olla. Talven tullen sielläkin käydään taistelua elämän ja kuoleman välillä: pienet valkoiset eläimet joutuvat suurempien saaliiksi, ja kenenkään näkemättä kuolema liukenee luontoäidin syliin, näkymättömiin.

Runo puhuu näin: Kiipeän puuttomille rinteille / vaivaiskoivun ja kanervan seuraan, / pienten kukkien valoon. / Äänet kaikuvat tänne enää harvoin, / rinteet ympärillä avartuvat. / Tästä on lyhyt matka pilvien reunaan, / kaikkien tuntureiden / yhteiseen yöhön.

Järven maisemaan piirtyy sukupolvien kuvia. Näissä kuvissa myös rakastettuni valkoinen pusero keinuu kuin aalto, ja valon pälvi vedessä kulkee hänen askeltensa mukana. Kun samoilen metsässä, löydän vanhan polun, jota vanhempanikin ovat töissään kulkeneet ja jolla myös muurahaiset juoksevat. Syntyy olemassaolon yhteys. Se on elämän yhteinen polku, työn polku. Sen varrella puiden ajatukset ovat kypsät ja viisaat, ja ne lohduttavat enemmän kuin nopeasti ohikiitävät tiet. Pohjoiseen maisemaan sulautuen soi myös äidin heleä laulu, ja hänen valoisista kasvoistaan heijastuu sydämen uskon levollisuus ja luottamus minunkin kasvoilleni ja elämääni.

Näistä maisemista on sieluuni tarttunut kaipaus, joka on lyriikkani perustuntoja. Kaipauksessa on samalla iloa ja hellyyttä, muistoja yli elämän, kiitollisuutta siitä, mitä olen elämältä saanut. Pohjoinen maisema kantaa muistoa sukupolvien sitkeästä työstä, luottamuksesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen. Tätä luottamusta kantaa myös oma lyriikkani.

Meren pohjoinen maisema

Hyvät ystävät!

Asuin Kemissä meren tuntumassa kymmenet vuodet. Löysin meren ja siihen laskevat virrat. Meri on antanut lyriikkaani hyvin paljon. Siksi se on myös sielunmaisemaani. Kautta koko tuotantoni meri on metafora ja vertaus, siinä on syvyysulottuvuutta elämään ja sen kokemiseen, siinä on ikuisuuden läsnäolon tuntua. Meri tulkitsee myös Jumalaani ja uskoani. Meri kuvaa yhteyksiämme myös muuhun maailmaan. Meri on kirkas ja vapaa kuin äärettömyys, se kutsuu ulapalleen, rannoilleen ja saartensa suojaan. Se voi olla synkkä ja pelottava, jota on varottava; sen syvyys soittaa omilla jousillaan. Kun meri puristuu jääksi, se on luja kuin malmi maan sydämessä. Tähän lujuuteen on hyvä kasvaa meren äärellä.

Kun merenlahti hiljentyy illalla punaiseksi ja veneet lipuvat rantaan, koen, että ne ovat kuin elämäni vuodet, jotka tulevat luokseni peräkkäin, kunnes mieli on täynnä. Katsellessani merta rannalta tai veneessä ulapalla, näen siinä myös oman matkani, toivoni ja päämääräni. Uskonnollisissa runoissani meri on myös kuin Isäni valtakunta, jonka syvyyksistä ei löydy eilistä päivää ja jonka armo on rajaton.

Merelliseen, pohjoiseen sielunmaisemaan virtaavat kaukaa lähteiltään juoksevat joet. Niihin ovat yhtyneet myös synnyinseutuni pienten virtojen juoksut. Näin kaikki vedet vaeltavat merta kohti. Se on niiden yhteinen päämäärä. Mietin, mitä nuo tuntureiden ja korpien vedet ja virrat voisivat kertoa. Niissä on työn ja vaivan kuohuja ja vapaita, päilyviä pyörteitä. Niiden rannoilla kasvaa heleää neitseellistä heinää ja täyden kesän tuoksuvaa angervoa. Virroilla ovat avoinna suvantojen hiljaiset silmät, joihin leimahtaa metsien kirpaiseva syysasu. Virtojen tarinoissa on ikiaikaista yhteyttä ja ulottuvuutta yli kaikkien sukupolvien.

Meri meissä ei koskaan nuku, ei unessa, ei kuolemassa.

Ja vielä: ”Purjeen sulka putoaa, / veteen jää päivän ja yön kirkas vana, / muisto kulkee reittiään / rannasta rantaan. / Yhä lähempää näen, / miten kirjoitus syntyy, / mihin sanoihin mahtuu koko elämä

 

Puheenvuoro Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä Rokualla 24.4.2010

Muutamia ikkunoita

Kerron omasta kirjailijan identiteetistäni, miten se on muotoutunut ja miten olen sen kokenut. Jokaisella meillä on oma tarinansa kirjailijana. Avaan luksi muutaman ikkunan runojeni maisemaan. Ikkunoista avautuu itselleni tärkeä pohjoisuus muutamin kuvin sekä konkreetteina että mielenmaisemina.

Antakaa suon olla,

kurjen, hillankukan, salaperäisen veden.

Älkää tehkö polkua,

kun niittyvilla kukkii,

kun mies liikkuu

                      viikate olallaan

ja hamuaa heiniä lampailleen.

Antakaa yössä kuultavien silmien

hallita mättäitä, pounikoita

ja syksyn verenpunaista sammalta.

Aurinko ja kuu vaihtavat paikkaa –

   niin päilyy sanaton yö ja päivä

ja kurjen huuto repäisee halki

elämän ja kuoleman ajat.

Toisessa kuvassa virtaavat pohjoisen maiseman kaukaa lähteiltään juoksevat joet, jotka toinen toisiinsa yhtyen virtaavat kohti yhteistä merta.

 

Mitä kertovat virrat,

tuntureiden ja korpien vedet,

joiden suuntana on yhteinen meri?

                           Oi työn ja vaivan kuohuja,

melan ja sauvoimen sitkeää vastavirtaa,

vapaita päilyviä pyörteitä

ja kalan kylkien välähdystä auringossa!

Oi generaattoreiden kumeaa jyminää

ja tulvaluukkujen riemunpurkauksia!

Oi rantojen heleää neitseellistä heinää,

ja täyden kesän tuoksuvaa angervoa,

joka peilautuu veteen!

Oi suvantojen hiljaisia silmiä,

joihin leimahtaa metsien kirpaiseva syysasu!

Olkoon kolmas ikkuna silmäys meren suuntaan. Meri elää minussa, aina.

Me valvomme, / meri meissä ei koskaan nuku / unessa, kuolemassa.

Synnyinseudun maisema

Mitä enemmän elinvuosia karttuu, sitä enemmän kaipaa omia juuriaan ja ainakin mielessään etsiytyy niille. Oma lyriikkani kantaa siis kuvia synnyinseudustani, sen luonnosta, kodistani, vanhemmistani, sydämen uskosta ja työstä. Näissä kuvissa peilautuu elämäni, monet muistot nousevat sieltä, pohdin aikaa, minua koskettaa hiljaisuus, pysähtyminen olemassaolon kysymysten äärelle. Pohjoisen identiteettini perusta rakentuu.

Karu maa kuvastaa minulle sitkeyttä, vaatimattomuutta, vähään tyytymistä, lämpöä ja rakkautta. Tunnistan tästä maisemasta myös yksinäisyyden ja kaipauksen tunteen. Kotimaisema voi olla myös kuva uskon maisemasta.

Soudan veneeni lapsuuden jokivarsille, / sieltä Abraham, Joosef ja Maria ovat kotoisin, / katselen karttaa ja heidän kuviaan. / Eivätkö he astelekin notkein jaloin / kesäniityn viileydessä / ja heinän tuoksu ui pitkin virtaa. / Äitini kävelee heidän luokseen, / sanoo, että äidinlahjanaan / hän hoitaa tätä niittyä, tätä rantaa / ja minun veneeni salaista poukamaa.

Kotimaisema voi olla myös rakkauden maisema. Lyriikka antaa unelmalle kielen, ja niin siitä avautuu elämän merkitys.

Järven takana kävelet heinikossa. / Valkoinen pusero keinuu kuin aalto, / valon pälvi vedessä / kulkee askeltesi mukana. / Tällä puolella pajun ja heinien varjot / ja arka lintu pesässään. / Näen sinut ja metsän kaarevan viivan, / jota pitkin aurinko liikkuu / ja pukee sinut laskuaan varten.

 

Meren maisema

Kun muutimme asumaan Kemiin 60-luvun alussa, löysin sieltä meren. Se on antanut pohjoiseen lyriikkaani ja identiteettiini hyvin paljon. Kautta koko tuotantoni meri on metafora ja vertaus, siinä on syvyysulottuvuutta tähän elämään, sen kokemiseen, ikuisuuden läsnäolon tuntoa, se tulkitsee Jumalaani ja uskoani. Meri antaa perspektiiviä olemassaololleni. Se kuvaa myös työtämme ja yhteyksiämme muuhun maailmaan.

 

Meri antaa meille ulottuvuudet,

loputtomat tiet.

Se huuhtoo kallioitamme,

tervehtii tuulillaan

ja puristuessaan jäähän

se on luja kuin malmi

maan sydämessä.

Tuntea tämä lujuus,

kasvaa siihen

– siinä voimamme.

Uteliain, kiinnostunein silmin

me elämme aina maailmojen rajalla,

         aina uusien teiden alussa.

 

Merellinen maisema kaikkine vivahteineen on antanut lyriikkaani varmaan enemmän vaikutteita kuin synnyinseutuni kaikki muistot.

Nyt kun tuuli on pysähtynyt / ja suuret vedet, / nyt kun katson purjeisiin / ja aavistan matkani, / näen tähdet ja meren / lähellä toisiaan.

Niilo Rauhala on mm. osallistunut asiantuntijajäsenenä Raamatun käännöskomiteaan
Niilo Rauhala on mm. osallistunut asiantuntijajäsenenä Raamatun käännöskomiteaan